Ukkonen on varsin pelottava luonnonvoima ns. päälle osuessaan ja tuolle kankaalle jolle nuo kuvan rakennukset on aikoinaan tehty riitti varmasti pari-kolme kunnon jyrähdystä jokaista ukonilmaa kohti ainakin 60-luvulla. Kahden kylän väliin jäävä, hieman korkeampi kuusikkokangas jonka alla on rautamalmipitoinen kallio sai varmaankin aikaan sen että salamat iskivät takuuvarmasti maahan saakka eikä pitkin taivaita. 

 70-luvulla joen toiselle puolelle rakennettu uusi sähkölinja rauhoitti huomattavasti tilannetta kiukkuisempien sähköpurkausten valittua kohteekseen nuo tolpat ja langat.

 50-luvulla ukkonen melkein sytytti tuon talon palamaan, ruskistaen tapeteita ja heitellen pistorasioista töpselit kauas pitkin lattioita. Talo oli silloin tyhjillään, kotoväkeni ollessa heinäpellolla muutaman sadan metrin päässä. Kysymyksessä ei ollut edes varsinainen ukonilma vaan pienestä pilvestä oli tullut yksi ainoa valtava sähkönpurkaus, joka teki vahinkoa myös muissa lähiympäristön taloissa.

 Vanhin siskoni sai sähköiskun ladon ovella seistyään ja kertoi jälkeenpäin nähneensä salaman kulkevan pitkin piikkilanka-aitaa kohti heinälatoa. Muutamalle laitumella olleelle vasikalle ukonilma jäi viimeiseksi, eikä kaukana ollut kahdenkin naapurustomme isäntämiehen hengenlähtö sillä salama vei tajun kankaalle. Silloin kun TaivaanIsä ajaa kolukärryillä päältä, kipinöiden sinkoillessa pyöristä ( näin minulle pienenä kerrottiin ) ei todellakaan kannata olla uhkarohkea, eikä ainakaan tehdä sitä viimeistä virhettä eli mennä puun alle sateen suojaan.